Tänään minun oli tämä pakko aloittaa... Kirjoittaa jonnekkin jossa kukaan ei tunne eikä tunnista. Kukaan ei tule sanomaan kylillä että luin sinun blogista että... Tänään tuntui yhtä pahalta kuin eilenkin.

Päiväkirja, se kai tämä on. Sen toisen puolen päiväkirja. Kun elämä on niin hyvin että ei ole oikeutta sanoa että ahdistaa niin silloin on pakko purkaa jossakin. SItä varten tämän aloitin. En tiedä kuinka kauan tätä jatkan ja kuinka usein päivitän mutta uskon että silloin kun väsymys peittoaa ja lyö yli, silloin kun ei jaksa enään askeltakaan ja kun miettii olenko minkään arvoinen niin silloin tulen ja kirjoitan. Koska kukaan ei tunne, kukaan ei tiedä voi kirjoittaa kaiken. Voi avata suuni ja huutaa. 

Ahdistusta ja väsymystä... täällä kaiken  toisella puolella se on sallittu.... Täällä se ei haittaa vaikka en tune aurinkoa, enkä kuule linnun laulua. Kenenkään ei tarvitse tykätä, kenenkään ei tarvitse ymmärtää, kenenkään ei tarvitse miettiä... tmä on vain minua itseäni varten... Tämäon ainut asia maailmassa joka on vain minua itseäni varten... synkkien salaisuuksien päiväkirja, harmaiden tunteiden kaatopaikka.

MInä en ole masentunut... Minä olen  ja jaksan, täällä toisella puolella saan romahtaa rauhassa!